Unelmapesti partiossa?

Isot tytöt ovat kertoneet, että voit valita haluatko työn, joka on kiinnostava tai kivat työkaverit – harvoin on molempia tarjolla. Vapaaehtoistöissä, esimerkiksi partiossa, voisi kuvitella, että tilanne on toinen. Nooh, eihän se aina mene niin. Viime kesän Satahanka XIV -leirillä sain kuitenkin olla mukana unelmatiimissä unelmahommissa. Resepti on seuraava. Hakeudut itseäsi kiinnostavaan hommaan ja tutustut siellä samasta asiasta kiinnostuneisiin ihmisiin. Saatte vision, miten nämä hommat pitäisi hoitaa. Alatte pohtia, missä voisimme tehdä lisää tätä hommaa yhdessä. Etsitte sopivan kohteen ja änkeätte mukaan.

Minun porukkani on innoissaan kansainvälisyydestä partiossa. Iän ja identifioitumisen myötä aloimme puhutella itseämme ”KV -tantoiksi”. Löysimme toisemme Finnjamboree Kajolla. Meidän visiomme oli rakentaa myönteinen ja rikastuttava kansainvälinen kokemus suomalaiselle leirille saapuvista ulkomaalaisista partiolaisista heille itselleen sekä koko leirille. Tavoitteena oli poistaa tai lieventää aiemmilla leireillä havaittuja haasteita ennakkovalmennuksella ja tiiviillä leirin aikaisella tuella. Projekti vaati etukäteen tiivistä yhteydenpitoa niin saapuviin ryhmiin kuin leiriorganisaation eri osa-alueisiin. Leirillä pestissä reagoimme tuen tarpeisiin ja havainnoimme paikkoja, joissa kansainvälisyyttä oli mahdollista edistää. Satahanka -leirin johto antoi meille mahdollisuuden toteuttaa pestiämme oman visiomme mukaan. Matkan varrella opimme paljon. Nämä opit haluamme jollain lailla saattaa tulevien partioleirien tekijöiden ulottuville – ehkä oppaan muodossa.

Olimme siis valmis porukka, jota täydensimme lisätekijöillä. Tunsimme toisemme ennestään todella hyvin. Myös haastavat ominaisuudet olivat tiedossa. Käytettävyys projektiin vaihteli matkan varrella meillä kaikilla elämän syöttäessä kierrepalloja vuorotellen itse kullekin. Pelissä oli mukana keskimäärin 2/4 kerrallaan. Muut ottivat sitten sitä kuuluisaa koppia. Työnjako tapahtui hyvin joustavasti viestitellen tukeutuen erilaisiin vahvuuksiin. Pomoa meillä ei ollut. Leirillä sama orgaaninen työnjako jatkui, mikä mukaan tulleiden tiimin jäsenten näkökulmasta saattoi vaikuttaa kaoottiselta. Yhteisten tavoitteiden ja vision myötä kuitenkin kaikkien itsenäinen ongelmaratkaisu eri tilanteissa oli mahdollista eikä päätöstä tarvinnut aina hakea ”pomolta” eli tässä tapauksessa koko tiimiltä.

Tällainen unelmapesti ei helposti tule kohdalle, mutta unelmaominaisuuksia on mahdollista kehittää mihin tahansa porukkaan. Vaikka into, käytettävissä oleva aika ja osaaminen vaihtelee, ongelmaa ei tule, jos näistä muuttujista voidaan käydä porukalla hommien edetessä keskustelua. Jos vielä on mahdollista jutella omista käyttöohjeista ja itseä kuormittavista asioista yleensä ja kyseisessä projektissa, harmittavat asiat eivät keräänny. ”Henkilökemia” asiat helpottuvat myös, jos ärsyttävistä asioista on juteltu. Sain tällaisista keskusteluista upean kokemuksen, kun päädyin vetämään jamboreeleirilippukuntaa tuntemattomien, osin lasteni ikäisten, johtajien kanssa. Pyydettyämme ennaltaehkäisevästi apua, saimme tiimille mentorin ohjaamaan meitä oivalluttaviin keskusteluihin ja rakentavaan palautteen antamiseen. Näin rakennettu yhteispeli kannatteli meidät Korean paahteen ja paineiden läpi.

Satahanka XIV -unelmapestin jälkeen jäin miettimään. Miksi enää ryhtyisin muunlaisiin pesteihin? Toki aikuisena ja mahdollistajana haluan tehdä asioita, joita tarvitaan. Mutta. Minulla on velvollisuus myös itseäni kohtaan huolehtia omasta hyvinvoinnistani. Minun työehtosopimukseni pitää siis jatkossa sisällään selkeät odotukset ja tavoitteet, tarvittavan tuen sekä henkisen turvallisuuden, jonka varmistamiseksi voin pyytää esim. turva-aikuiselta työnohjausta. Aika kohtuullista, eikö?

Seuraavaa ihanaa unelmapestiä odotellessa, Tirre